Kotihoidon juoksuhaudat

Hallitus suunnittelee kotihoidon tuen leikkaamista siten, että sen myöntäminen loppuisi lapsen täytettyä kaksi vuotta nykyisen kolmen sijaan. Kovin yllättäen tämä synnytti porua kotiäitipuolueissa, keskustassa ja kristillisdemokraateissa. Tuen leikkaamista vastustava adressi on kerännyt jo yli 11 000 nimeä. Äidin syli vai päiväkoti? Tätä keskustelua käydessä niillä, jotka kaikkein innokkaimmin syyttävät keskusteluilmapiiriä mustavalkoisuudesta ja vaihtoehdottomuudesta, tuntuu olevan yksinkertaisin mielipide.

Kotihoidon tuen leikkaus säästäisi valtion rahoja 30–40 miljoonaa euroa vuodessa. Lienee turha sanoa, että summa on valtiontalouden mittakaavassa vähäpätöinen. Hallituksen toiveissa taitaakin olla, että leikkaus lisäisi naisten työssäkäyntiä ja verotuloja – nykyisen ikärakenteen valossa kotiäitiyhteiskuntaan ei ole varaa. Julkisen päivähoidon vaikutuksista kokonaistalouteen liikkuu erilaisia arvioita. Kotihoidon tuen suuruus yhdestä alle 3-vuotiaasta, ilman hoito- ja kuntalisiä, on noin 300 euroa. Päivähoitopaikan laskennallinen kustannus menee tuhannen euron yli.

Voidaan laskeskella, mikä tulotaso äidin pitäisi saavuttaa, jotta päivähoito tuottaisi yhteiskunnalle nettohyötyä. Tai mikä on rajakustannus silloin, kun kotihoidossa olleet lapset siirtyvät päivähoitoon. Tällaiset kokonaishyötyä arvioivat laskelmat ovat itselleni vieraita, kun tuppaan ajattelemaan yksilölähtöisesti. Vaikka lapset vietäisiin tarhaan suoraan synnytyslaitokselta, lisääntynyt työpanos ei välttämättä kattaisi ikärakenteesta johtuvia menoja. Puhumattakaan siitä, onko moraalisesti oikein ’’kannustaa’’ väkipakolla työntekoon vain siksi, että menneille sukupolville tuli luvattua vähän liikaa.

Puhdasoppinen vapausaate lähtee siitä, että jokainen kustantaa lapsensa hoidon itse. Lapsen hankkiminen on elämäntapavalinta, ja ruikutus hoitomuotojen vaihtoehdottomuudesta loppuisi, kun jokainen kustantaisi valintansa itse. Tästä tullaan kuitenkin kysymykseen lähtökohtien tasa-arvosta. Omakustannemallissa erot varhaiskasvatuksen laadussa kasvaisivat. Yhdet kläpit viettäisivät päivänsä taidepajoissa yliopistokoulutetun kasvatusammattilaisen kanssa, toiset pyörisivät jaloissa mutsiensa duunipaikoilla.

Vaikka en ole sosialidemokraatti, en voi kiistää, etteikö julkisen päivähoidon rakentaminen 1960-luvulta lähtien olisi ollut virstanpylväs kohti sukupuolten välistä tasa-arvoa. Taas kotihoidontuki johtaa usein naisten syrjäytymiseen työelämästä. Ei ole helppoa löytää mallia, joka huomiosi lasten kehityserot ja sukupuolten tasa-arvon, eikä tulisi epäoikeudenmukaisen kalliiksi veronmaksajille ja lapsettomille.

Monet sosiaalipolitiikan asiantuntijat ovat ehdottaneet, että kotihoidon tuen maksamisen sijaan voitaisiin pidentää äitiys- ja vanhempainrahakausia nykyisestä yhdeksästä kuukaudesta. Keskustelussa on pyörinyt 6+6+6 –malli, jossa molemmille vanhemmille kiintiöitäisiin kuuden kuukauden hoitojaksot. Malli on herättänyt vastustusta, koska sen arvellaan tulevan yhteiskunnalle kalliiksi. Jotkut vastustavat myös sen nojalla, että valtion ei pitäisi työntää sorkkaansa aikuisten lastenhoitoratkaisuihin jakelemalla kiintiöitä. Muissa tapauksissa he kyllä hyväksyvät, että maksaja määrittää ehdot.

Itse haluaisin tuoda keskusteluun 9+9 –mallin. Sosiaaliturvan uudistamisessa on jo jonkin aikaa ollut tavoitteena yksilölähtöisyys. En tunne hoitovapaiden lisäksi mitään muuta sosiaalietuutta, jota myönnettäisiin henkilön sijasta käytännössä perheyksikölle. 9+9 –mallissa molemmille osapuolille myönnettäisiin yhtäläinen mahdollisuus sosiaaliturvan nostamiseen muuttuneen elämäntilanteen takia. Jokainen saisi sitten itse päättää, käyttääkö tuota mahdollisuutta hyväkseen vai ei.